Mitä pelko saa aikaiseksi

Saan usein yhteydenottoja kansalaisilta, joissa he kertovat heille tapahtuneista tragedioista. Monet näistä eivät koskaan päädy julkisuuteen mm. siksi, etteivät uhrit uskalla niistä puhua.

Etenkin viime perjantain jälkeen muslimiyhteisön kokema turvattomuuden tunne on lukuisten eri välikohtausten myötä kasvanut. Pelottavaa on, että jopa monet uhkailujen ja hyökkäysten kohteeksi joutuneista ovat omaksuneet asenteen, että Turun tapahtumien valossa heihin kohdistetut iskut ovat jopa ymmärrettäviä.

Näinhän asian ei missään nimessä tulisi olla. Ei uhrien tulisi koskaan itse joutua järkeistämään ja legitimisoimaan heidän itsensä kohtaamaa väkivaltaa.

Muun Suomen lailla olen ollut valtavan tunteiden myllerryksen vallassa ja kokenut kuluneiden päivien aikana niin turhautuneisuutta, pelkoa, ahdistusta,voimattomuutta, surua ja järkytystä.

Suomalaisena olen järkyttynyt, että tällaista nähdään meilläkin. Muslimina olen vihainen siitä, että minulle rauhaa antavaa ja nimenomaan hyviin tekoihin kannustavaa uskontoa on taas käytetty aseena yhden elämässään eksyneen nuorukaisen valjastamisessa tällaisiin, minun islaminini vastaisiin, anteeksiantamattomiin kauheuksiin. Turkulaisäidin poikana olen ollut huolissani siellä asuvan perheeni tuvallisuudesta. Isänä taas pelkään lasteni hyvinvoinnin ja tulevaisuuden puolesta.

Olen kehottanut ihmisiä pysymään tyynenä ja olemaaan antamatta pelolle valtaa. Olen kannustanut muita välttämään liian pikaisia,tunnemyrskyssä tehtyjä johtopäätöksiä. Vaikeaa se kaiken tämän keskellä on – sen jouduin itsekin hyvin konkreettisesti huomaamaan.

Eilen maanantaina 21.8 sain puhelun eräältä äidiltä, joka kertoi, että hänen vuonna 1997 syntynyttä poikaansa on puukotettu jossain Myyrmäen ja Pähkinärinteen välillä. Hänen omien sanojensa mukaan poika oli ollut liikenteessä arabitaustaisen ystävänsä kanssa. Myöhemmin pojan kanssa puhuessani ilmeni, että tämä oli ollut kosovolaistaustainen.

Minulla ei ollut mitään syytä epäillä, etteikö kaikki minulle kerrottu olisi ollut totta. Eihän tämä ensimmäinen kerta ollut kun kuulen asioista, joista suuri yleisö ei koskaan kuule. Tällä kertaa joku oli kuitenkin valmis puhumaan. Tällä kertaa asiasta tulisi kerrankin näkyvää.

Tuomalla asian julki omilla kasvoillani ja nimelläni sekä laittamalla pojan yhteyteen lehdistön kanssa olin valmis laittamaan vaikka oman maineeni pantiksi tapahtuneen todenmukaisuudesta. Toimin koko ajan uskoen vilpittömästä siihen, mitä tein ja uskoin toimivani kaikkien parhaaksi.

Itse läpinäkyvyyttä, rehtiyttä ja oikeudenmukaisuutta peräänkuuluttavana ihmisenä ja poliitikkona en olisi koskaan päivittänyt Facebook-sivulleni mitään, ellen olisi uskonut siihen ihan sataprosenttisesti. Valheita ja paikkaansapitämättömiä huhuja levitellään maailmassamme jo ihan tarpeeksi – en minä mitään voittaisi sillä, että liittyisin näihin ihmisiin.

Päivitin tilannetta Facebookkiini sitä mukaa kun lisää tietoja sain. Tilanteen tutkinta jatkuu poliisin ja uhrien kesken yhä, mutta tähän saakka selvinneen perusteella mm. väärinymmärrysten ja virheellisten sanavalintojen vuoksi minulle kerrottu selostus tapahtuneesta ei ole ollut niin dramaattinen, kuin minun annettiin ymmärtää. Teho-osaston sijaan toinen uhri on ollut hoidettavana ensiavussa eikä hän vieläkään halua puhua asiasta.

Maltti on valttia – tässä sen viimeistään huomasin minäkin. Minun olisi pitänyt malttaa odottaa ja selvittää taustoja enemmän ennen kuin toin mitään julkisuuteen. Julkisuuden henkilönä tiedostan, että minulla on tässä suhteessa ihan erityinen vastuu siinä, minkälaista tietoa jaan.

Minun osaltani tarina päättyy nyt tähän ja jätän asian hoitamisen sille taholle jolle se kuuluukin: poliisille.